Saima Harmaja -seurassa tapahtunutta

Tällä sivulla julkaistaan silloin tällöin kuvauksia, kuvia, ajatuksia, tunnelmia seuran tapahtumista.

Outi ja Leena Piirron muistelut Saimasta 19.10.2017

Lokakuun 19.päivänä 2017 Saima Harmaja -seuralla oli jäsenilta Rikhardinkadun kirjastossa. Olimme pyytäneet Saiman sisarentyttären Outi Piirron kertomaan omia muisteluksiaan Harmajan perheestä. Ajattelimme, että hänellä, Saiman viimeisenä elinvuonnaan rakastamalla ”pikku-Outilla”, on aivan oma näkökulmansa perheeseen, ja myös yhtä hyvin Kasarmikadun kotiin kuin Harmajoiden kesäpaikkaan Lohjan Jalassaaren Heimoon. Näin oli ja on – illasta tuli ikimuistettava.

Outi Piirron muistojen lisäksi saimme kuulla hänen tyttärensä Leenan kertovan omasta puolestaan seuraavan sukupolven  suhteesta suvun henkiseen perintöön ja Saiman runojen merkityksestä – miten ne häntä ovat puhutelleet.

Nämä äidin ja tyttären muistelut  ovat nyt luettavissa  täällä Saima Harmaja -seuran nettisivustolla:

 

Saima

Noin 82 vuotta sitten oli Laura ja Leo Harmajan nelilapsisen perheen kodissa vietetty vanhimman tyttären Oudin häitä Yrjö Talvitien kanssa. Morsiuspari oli tulevat vanhempani, äitini ja isäni. Vuotta myöhemmin perhettä kohtasi ilo ja sen jälkeen suru: tyttären synnyttänyt äiti oli menehtynyt keisarinleikkauksen komplikaatioihin.

Vauvaa katsoessaan 23-vuotias Saima ikään kuin kyseli vauvalta:

”Sano äitisi näätkö
ja siks hymynnet?
hänen helmaansa jäätkö
jota tuntenut et?
sulo loistavan hellä,
min jäykisti maa,
sekö hengähdellä
sinun luonasi saa?”

Tuberkuloosin tarttumavaaran vuoksi Saima sai seurata huoneiden välisen lasi-ikkunan läpi lapsen touhua leikkikehässä.

”Päivieni valo on se hetki
jolloin sydämeni lapsen nään…
olemisen ihanuutta pelkkää
livertää kuin peipon poikanen
lapsi, jonka riemuäänet helkkää
suojiin surutalon hiljaisen”

Aika oli Saimalle erittäin raskas: sisaren menetyksen lisäksi seurustelusuhteen kariutuminen ja vakava sairaus veivät voimia ja uuvuttivat lopullisesti. Muutaman vuoden kuluttua talvisodassa Harmajat menettivät poikansa Tapanin. Kolmen aikuisen lapsen menettäminen neljän vuoden sisällä on ymmärrettävästi ollut raastavan tuskallista.

Saiman kuoleman jälkeen isovanhempani pystyivät ottamaan minut hoiviinsa isäni yhä opiskellessa. Koulua kävin asuen isän uuden perheen kanssa, joskin jatkosodan aikaisella kevätlukukaudella Lohjansaaren kansakoulu otti pienen alakoululaisen suojiinsa. Kasvoin yhdessä vain 13 vuotta vanhemman tätini Kirstin kanssa rakastavassa perhepiirissä, joskin tulin tietoiseksi menetyksistä ja kaipauksesta.

Vuosien mittaan lukutaitoni kehittyessä ahmin Heimon vintin kirjastosta satukirjojen, esim. Mestaritontun seikkailujen jälkeen tyttökirjoja ja siirryin sitten Saiman päiväkirjoihin. Lukiessamme alitajuntamme ikään kuin kuvittaa tekstin. Nyt oli toisin; päiväkirjojen henkilöistä osa oli tuttuja vain valokuvista, mutta osa elämääni vaikuttavia henkilöitä. Tuttu oli myös ympäristö, koti Kasarmikadulla ja kesäkoti Heimo Lohjan Jalassaaressa.

Lempirunojani ovat luontoa käsittelevät runot, sekä laulu pienestä enkelistä, että keijukaissatu. Sairautta ja sieluntuskaa ilmaisevien runojen ymmärtäminen vaativat minulta kypsyyttä ja ikävuosiakin paljon enemmän kuin mitä runoilijalla niitä kirjoittaessaan oli.

Saiman nuoruuden päiväkirjoista ilmenee, miten raskaana hän koki vanhempiensa huolehtimisen:

13-vuotiaana: ”Olen vieläkin aivan kauhuissani. Isä on koettanut ajaa järkeä itsepäisiin aivoihini ja äitini on säestänyt häntä hiehon katseellaan.”

15-vuotiaana: ”Isä loukkasi minua: tee enemmän koulutöitä ja vähemmän runoja! Enhän minä niitä tee, ne syntyvät.

Kasvoin perheessä, jossa suru ja kaipaus olivat läsnä. Minua näiltä tunteilta suojattiin, olin rakastettu ja vietin onnellisen lapsuuden.

Heimossa lomanvieton ohessa molemmat isovanhempani tekivät kirjallisia töitä kotiapulaisen huolehtiessa ruoan laitosta ja siivouksesta. Mummoni toimitti Saiman ”Kootut runot” päiväkirjaotteineen. Hänen oma oppikirjansa oli ”Kotitalous kansantalouden osana” ja kotiliesi-lehdessä hän kirjoituksillaan puolusti perheenemännän asemaa. Hän oli lempeä ja äidillinen. Saima kirjoitti vuonna 1936: ”Kädet heikot, vanhenevat varhain nyt sua hoivaa murheessaan”. Ne kädet jaksoivat hoivata minua ihan 18-vuotiaaksi asti.

Mummoni soittama Kuutamosonaatti valloitti minun lapsensieluni, niin kuin Saimankin.

”Sulje silmäs, läpi huoneen armaan
soi sävel, jota ei voi unhoittaa
se halki lapsuutemme aaltoaa.”

Ukillani oli väillä Heimossakin apunaan konekirjoittajatar, joka kirjoitti ukin sanelemat oppikirjojen pikakirjoitustekstit.

Varhaislapsuuden muistikuviani ovat miten ilmahälytysten tullessa ukki kantoi minut reppuselässä pitkin keittiön rappuja alas kellariin pommisuojaan turvaan. Niitä samoja keittiön rappuja pitkin Saima oli livahtanut tapaamaan Mika Waltaria keskustellakseen runoistaan, eikä tällainen asiallinenkaan tapaaminen nuoren miehen asunnossa ollut vanhempien mielestä sopivaa.

Vuosikymmenen soutanut venhoni
olen Lohjanjärven vesiin
”.

Kirjoitti Saima 80 vuotta sitten. Itse kirjoittaisin ”vuosikymmenet”, sillä ja lapsena toimin ukin suotajana katiskojen ja verkkojen laskuissa ja nostoissa, joissa opin välillä tiukkaäänisessäkin komennossa veneenkäsittelyä.

Kirsti, Harmajien kuopus, minua siis vain 13 vuotta vanhempi oli minulle kuin isosisko, koska kasvoimme yhdessä. Jatkosodan aikana hän oli lottana. Seitsemän lapsen äiti, nyt 94-vuotias muutti molempien vanhempiensa kuoltua perheineen Tapiolaan, mutta viime kesänä lukuun ottamatta hän on viettänyt kaikki kesänsä ja myös eläketalviensa ajat Heimossa. 50 vuoden ajan metsäpolku Heimosta on vienyt meidän kesäkodillemme, joskin se nyt on alkanut nurmettua, kun sitä pitkin kipittäneet vikkelät jalat ovat suuntautuneet leveämmille teille.

Opiskeluni alkuajan 50-luvulla asuin Saiman huoneessa ja naimisiin mentyäni Harmajan Helsingin asunnosta tuli myös neljän lapseni koti ja meidän vanhempien työpaikka.

Ukkini työhuoneen muututtua hammaslääkärin vastaanotoksi eräs potilas kertoi hikoilleensa jännittyneenä samassa huoneessa jo aikaisemmin ollessaan siellä opiskelijana Leo Harmajan pitämässä suullisessa tentissä. Tilava huoneisto on toiminut myös lasteni perheenjäsenten vara-asuntona eri pituisia ajanjaksoja. Tästä kaikesta minulle on ollut apua ja ennen kaikkea suurta iloa. Yli 90 vuoden ajan asunto on ollut Harmajan suvun rakkaana kotina.

Kun Lohjansaarentietä kulkiessaan ylittää Lohjanjärven Jalassaareen johtavaa harmaata siltaa pitkin, nousee mäkeä ylös ohi Peitsalon tienhaaran, niin metsän jälkeen kumpuilevan maaston korkeimmalla kohdalla kohoaa Laura Harmajan veljen Ahtialan kartanon päärakennus, jonka upeissa tiloissa on vietetty mm. Saiman äidinisän Arvid Genetzin 100-vuotisjuhlia, joissa esitin hänen tyttärestään Laurasta kirjoittaman runon. Ahtialan kukkapenkkejä kitkemällä tienasin koulutyttönä ensimmäiset palkkani, jotka ylipuutarhuri Ruohomäki minulle juhlallisesti ruskeassa kirjekuoressa antoi. Tien vastakkaiselta puolelta yli Lohjanjärven aukeaa näkymä Huhtsaareen, ja väliin jäävän viljapellon halkoo Heimontie, jota pitkin Tapani harjoitteli aitajuoksua itsetekemiensä aitojen yli. Tienviereisestä kaivosta saatiin raikas juomavesi. Sireenipensaat tuoksuivat toivottaen tervetulleeksi pihaan.

Oi katso, sireenit on puhjenneet,
nyt hymyy joka pensas lumottuna
ne verhoo herkkä armas sinipuna
ja kimaltelee kasteen kyyneleet.

Pihan koivut kurkottavat suojelevasti oksiaan talon eteen ja ylle ja juhannuksen aikaan ruusujen tuoksu valtaa pihan. Muistan ruokasalin ison pöydän punaisen kirstun ja vihreän sohvan, jonka takana seinällä Oudin, Saiman ja Tapanin kuvat. Muistan vintin rappusten narinan ja Saiman huoneen pienen parvekkeen, jossa Outi kihlajaispäivänään valokuvattiin Juliana Yrjön seistessä nurmikolla Romeona. Muistan miten etuveranalla vieraiden kanssa juotiin päiväkahvit ja kuinka takaveranan ohi mentiin rantaan veneilemään tai uimaan. Illan hämärtyessä metsästä kuului sepelkyyhkyn kujerrus.

Maanpäällä ei paikkaa kauniimpaa
kuin heleä saaren rinne
sija lapsuus-unteni, se on, kotimaa
sydänjuurin mä kuulun sinne.

(Outi Piirto)

 

Meitä on neljä sisarusta, itse olen meistä sisaruksista kolmas, tyttäristä keskimmäinen.
Asuin koko lapsuuteni tuossa samaisessa Kasarmikadun kodissa.

Olohuoneen ikkunalautaamme koristi patsas Saimasta. Vanhempiemme makuuhuoneessa, joka aiemmin oli Saiman huone, oli hopeakehyksissä hääkuva äitini äidistä Oudista. Vuosi sitten asustelin Vuorimiehenpuistikon vastakkaisella laidalla, niin että Saiman ikkuna, nyt siis äitini ikkunat, näkyivät puiston toiselta puolin.

Nuoruusvuosinani oli oma huoneeni pieni ja kulmikas palvelijan huone keittiön takana.
Niinpä minäkin olen 15-vuotiaana ”ottanut laukkuni ja hansikkaani,
ja livahtanut keittiöön ja takaovesta rappukäytävään, ja kiirehtinyt kadulle.”
Mika Waltari vaan ei odottanut minua kommentoidakseen runojani.

Mutta runous oli lähellä minua jo noina vuosina.
Muistan pienestä tytöstä lähtien avanneeni isoaukeamaiset Helsingin Sanomat
vain lukeakseni kuolinilmoituksia ja niihin kirjoitettuja muistokirjoituksia ja runoja.
Osan niistä kirjoitin ylös, tai leikkasin talteen. Muitakin kuin Saiman ”On maa”.

”On maa, johonka kaikki polut katoaa.
Ken siellä on, ei katso heijastusta, mi meitä valaisee, kun tie on musta.
Hän katsoo silmiin itse Olevaa. On Rauhan maa.”

Aivan kuin joku minusta olisi aavistanut, että myös omaan kohtalooni oli sinetöity surua.
Kävi niin, että jäin kolmisin 1- ja 3-vuotiaiden lasteni kanssa mieheni menehdyttyä syöpään.
Ja voitte uskoa, että siinä yksinäisyydessäni ja elämäntuskassani löysin itseäni Saiman runoista.

”Aukeni aurinkoon rakas, tuoksuva pensas.
Ruusuin puhkesi tuo, ihanampana muita.
Ruususta ruusuun, kuin suven lämpö ja hurma, rakkaus huokui.
Niin tuli pitkäinen, alas maahan se iski.
Ei ikivanhaan puuhun, ei lahokantoon
koskenut tuo ase taivainen, kukan päätä ei katkonut sairaan.
Vain suven ruusuihin tulisimpiin se iski.
Tuoksuen tuskassakin pois kuolivat nuo hymyhuulin.
Jäi itu hento, imien tuhkasta voimaa: versova ruusu.”

(Outi Talvitie In memoriam)

Tämänhän Saima kirjoitti mummistani, jota olen hieman oppinut tuntemaan Saiman lehtien sivuilta. Samoin kuin äitini isovanhempia Lauraa ja Leoa.
Noina surun vuosina kirjoitin itsekin runoja. Purin tuskaani palasiksi, analysoin elämääni.
Tein oman pöytälaatikkokokoelman, jonka nimesin ”Väkevä kukka”.

Vuosien varrella olen ainakin kaksissa tai kolmissa ystävieni häissä lausunut Saiman runoja.
Nyt elokuussa, kasvatettuani lapseni yksin opiskelijoiksi ja työntekijöiksi,
avioiduin itsekin uudestaan.
Ja arvatkaapa, mitä puheeni sulhaselle ja hääväelle sisälsi!

Saiman Väkevän kukan.

”Olen väkevä kukka, itänyt kuumassa maassa.
Imin mullasta voimaa unessa autuaassa,
minun teräni hehkuen kohosi aurinkoon.
Niin tuli pohjatuuli ja repäisi kukkani irti,
niin tuli myrskytuuli ja tempaisi juureni pois.
Ilmojen pyörteissä nousin, vaivuin vavisten, nääntyen, kauhua täynnä,
mutta en sammua voinut.
Mihin tuuli on varteni viskannut, olen juurtunut uudelleen,
tuhat kertaa kuoleman jälkeen olen kukkinut uudelleen!

Äitini täytti vuosi sitten maaliskuussa 80 vuotta.
Ja puheessani arvatenkin luin ”Pienen näkijän”.
Mutta sitä en tässä lausu, säästääkseni itseäni kyyneltulvalta.

(Leena Piirto)